Jännä, miten mun Amerikka- uupumus ja koti- ikävä kulkee aina käsi kädessä. Kun tyytymättömyys nostaa rumaa päätään täällä päässä, alkaa Suomen terveyskeskuksen tädit, ruokakaupan terveyttä notkuvat hyllyt ja sunnuntailisät vilistä silmissä tuhatta ja sataa. Tänään lauantaina olisin jo varannut ajan yleislääkärille, syönyt kolme pakettia ruisleipää leipäjuustolla ja odottaisin innolla huomista tuplapalkkasta työpäivää. Suomen tummenevat päivät ja loskakelikään ei häiritsisi, nyrpeät ihmiset kaduilla kohtaisin sympatialla ja iloitsisin vallitsevasta rauhasta ja hiljaisuudesta ympärillä. Rentouttavan saunan sijaan kaivaudun viltin alle sohvannurkkaan ja koitan olla liikkumatta.

En voi väittää ettenkö olis tyytyväinen tähän hetkeen ja miten päivät kuluu rapakon tällä puolen. Koti näyttää ja tuntuu kodilta sotkuineen, silmä ei edes huomaa että lattioilla ja portaikossa lojuu enemmän heinää ja sahanpuruja kuin tallin lattialla, muuttolaatikot on sulautuneet siististi nurkkiin pölyttymään ja tiskivuoren voi aina piilottaa leikkuulaudan alle. Työpäivät saattaa olla pitkiä, mutta ainakin teen just sitä mitä haluan tehdä... mitä nyt miinuksena muutamat superpallon lailla toikkaroivat lapset tuottaa päänvaivaa muutaman tunnin ajan per päivä. Oon iloinen etten ole tappanut ketään (vielä) ja asiakkaat eivät oo lähettäneet listijää kotiovelle, vaikka hyvin tietävät missä asun. Rikkaista jenkeistä kun ei koskaan tiedä.

Jollain ihmeellisellä kepulikonstilla sain hommattua itselleni oman karvaturvan tonne pihalaitumelle. Toki neiti Arabella kaatoi koko talouden hetkeksi jos toiseksi, mutta tuo sitäkin enemmän iloa ja tarkoitusta täällä oloon. Jos niitä ystäviä ei muuten löydy niin ostetaan sellainen, perkele. Meidän valmennus ja yhteinen kesäksi 2012 kuntoon projekti on ehdottomasti pitänyt mielen virkeenä ja motivoituneena. Mun mielen, siis. Poni on niin väsynyt loppuviikosta, että lähtee kävelemään eri suuntaan laitumella kun menen huutelemaan riimu kädessä portille. Omenat auttaa tähänkin ongelmaan ja tamma on paremmassa kunnossa päivä päivän jälkeen.

Oon havainnut jälleen olevani tee-se-itse-oppaiden suurkuluttaja. Oon kolunnut läpi varmasti kymmenen eri terapiaan perustuvaa parisuhdeopasta, vain todetakseni ettei mikään suhde voi olla helppo jos uskotut ystävät asuu toisella puolella maapalloa. Sata sivua käänteispsykologiaa olis kuitattu yhdellä perskännisellä illalla lähipubissa luottokavereiden kera. En tiedä miksi mun on niin vaikea olla oma itseni täällä uusien ihmisten kanssa, sitä lukkiutuu ihan kummallisella tavalla. Eikä asiaa auta että olen säälittävän soosissa jo kahden kaljan jälkeen ja kännipirut saa mielen kiukkuiseksi. Löysin eilen itseni jälleen kerran istumasta keskellä perhe/kaveri-lounasta täysin tuppisuuna ja vittuuntuneena. Eikä siinä etteikö ihmiset koittaisi jutella mun kanssa, ja onhan mulla kaveri karva siinä vieressä apuna mutta kun oon sosiaalisesti niin saatanan tumpelo täällä! Mun small talk yritykset ja juttelu töksähtää yleensä siihen kun päässä pyörii mitä tähän sanoisi suomeksi ja turhaudun koska huumori ei väänny englanninkielelle. Mites sen paremmin selittäisi... En tiedä. Ihmiset on mitä ihanimpia täällä, en voi syyttää niitäkään. Joskus tuntuu että täällä arvostetaan vahvaa ja äänekästä ihmistä niin paljon ettei ujo suomalainen pärjää. Jep, minäkin osaan olla ujo.

Tällaisia ajatuksia kuuluu kulissin taakse. Suomen matka olisi enemmän kuin paikallaan, joskus sitä ahdistuu kun pyörittelee ajatuksia yksinään pöntössään. Voisi olla hyvä joskus poistua työpaikaltaankin, vaikka onneksi täällä käy myös kaikensorttista mönkijää, ei tule mökkihöperöksi kivojen ihmisten keskellä. Mutta tähän koti- ikävään ei taida enää auttaa muu kuin kuusi karhua saunanlauteilla muiden pönttöjen kanssa. Ehkä alan keräämään kolehtia töissä... ”lähettäkää rikkinäinen renkinne kotiin humaltumaan viikoksi.”