tiistai, 29. marraskuu 2011

Kulttuurikuoppia

Lääkärisetä kävi koputtelemassa hevosia ja heilumassa neulojensa kanssa. Se on sellainen mielettömän karismaattinen ukko, vaikka sillä naisen nimi onkin. Tiedättekö, ihminen jonka seurassa ei pelottaisi vaikka taivas putoisi kun se pelastaa maailman toisella kädellään ja elukat toisella. Sedän vaimo se vasta ihana onkin, täynnä kiinalaista lääketiedettä, kuudetta aistia ja loitsuja. En aina itse tiedä mihin uskoa, mutta tällä pariskunnalla on sellainen karisma ja taito että en edes miettinyt palkkaavani oman monsterin lääkäriksi ketään muuta. Se, ja tietenkin tosiasia että pollet tuntuvat parantuvan näissä käsissä kuin itsestään. Jäin miettimään tänään pariskunnan lähdettyä ja suljettuani pollet karsinoihinsa nuolemaan haavojaan, miten paljon jenkkilän ihmeellisyyksiä näen päivittäin enää oikeastaan tajuamatta kuinka hörhöjä (hyvällä tavalla) ihmiset täällä osaa olla.

Ihmiset on täysin kummitus- hulluja täällä. Kyllä, nyt ymmärrän jokaikisen etsitäänmetallinpaljastimellahaamuja- ohjelman jotka pyörii myös Suomessa. Täällä meidän tilalla on tehty tähän mennessä kolme henkienkarkoitusrituaalia jotta päästäisiin mm. kummittelevasta tilusten entisestä omistajasta eroon, viereisessä tallissa hirttäytyneen hevosen haamusta, sekä muista vihulaisista jotka mm. kävelevät iltaisin meidän ikkunoiden takana, kaatavat kauraämpärit öisin tallissa, sekä saavat pikkujyrsijät sun muut pienelikot itsemurhan partaalle. Kaikkihan tunnetusti tietää, että hevosihmiset ovat hulluja. Myönnän. Ehkä olen itsekin tiputtelemassa ruuvejani hitaasti ja varmasti, koska alan uskoa ettei mun pomo popsikaan pirteän värisiä pillereitä aamumurojensa kanssa. Vaikka täällä asuessani en ole sentään joutunut valvomaan öitä kauhusta kankeana kuten Vermontin talleilla punkatessani. Toissapäivänä sattunut aamukuuden sähkökatkos sai kyllä jännäkakat housun partaalle. Kävelin kylmänrauhallisesti pilkkopimeän tallin läpi ulko- ovelle ja voin vannoa etten kävellyt yksin! Sisältä talosta löydetty lyhty ja autonkorjausvalo (en minä tiedä miksi noita vempeleitä kutsutaan) ei paljoa auttanut. Niskat naksuen vilkuilin ympärilleni puolipimeässä jotta näkisin kuka mun kanssa viskoi heinäpaaleja. Ei siellä ketään ollut ja onneksi työkaverikin saapui aamun myötä nauramaan mun lautasen kokoisille silmilleni. Mulle riittää että ne pysyvät ulkona. Jättäkää meidän pikkutalo rauhaan, pirulaiset.

 

Yksi satunnainen jenkki- ihmetys on kaupoissa laulavat ihmiset. Ja kanssashoppailijat joita ei vois hevonpinippiäkään kiinnostaa toisten hoilaus. Siwassa soittaisivat varmasti poliisit jos puoli tuntia lurauttaisin Leidi Gagaa maito- osastolla. Ei täällä. Oon itsekin välillä viihdyttänyt (lähinnä itseäni) laulamalla suomalaisia lastenlauluja, ihan vain sen takia että siitä hyvästä ei viedä putkaan.

Äitiä tulee ikävä joka kerta kun kolhin itseäni tai tulehdukset iskee manattuun sormeen ja käteen. Tai ei ehkä äitiä, mutta terveyskeskusta. Viimeksi tämä räikeä kulttuuriero muistutti itsestään kun pitelin jälleen tulehtuneessa kädessäni hevosille tarkoitettua antibioottipurkkia ja pohdin nappaisinko siitä itselleni kuurin vai käytänkö jääkaapissa löytyvän akvaarionpuhdistamiseen tarkoitetut antibiootit. Samaa kamaa ne on mitä Joutsenapteekista hakisin ja löytyyhän annoskoot komiasti googlesta. Käsi taisi pelästyä tätä pohdintahetkeä tarpeeksi suorittaakseen ihmeparantumisen yhdessä yössä. Seuraavalla Suomen reissulla haalin kaikki antibiootit teidän nurkista, tai käyn valittamassa pissatulehdusta joka toinen päivä eri puljuissa jotten joudu käymään elukoiden purkeilla.

 

Luulisi että olisin jo tottunut jenkkiläisten sauhutteluun, enkä nyt puhu tupakasta. Enemmän mua häiritsee nykyään jos joku polttaa tupakkia mun lähellä, koska sitä himoan vielä viiden kuukauden savuttomuudenkin jälkeen. Mutta varsinkin vanhemmat ihmiset polttelee ennemmin kannabista. Joillain on kipuja ja särkyjä, toiset tylsistyneet elämäänsä, jotkut bailaa keski- ikällä samalla fiiliksellä kuin nuorenakin. Yksi kerta kysyin tallilla yhdeltä noin kuusikymppiseltä leidiltä, että polttaako se tupakkia tai onko koskaan polttanut. Hän vastasi että ei polta, kannabista tottakai, mutta ei koskaan tupakkaa. Kaipa mun pipo on löystynyt tämänkin asian suhteen, pössytelkööt rauhassa. Mitäs se mun takamustani kaivaa.

Kulttuurikuopat alkaa siis tasoittua. Mitä nyt tasaisin väliajoin sekoan sanoissani tai sössötän suomea ja englantia sekaisin, mutta ihmisten elämä olis täällä paljon tylsempää ilman sönkkäävää suomalaista. On mulla taustajoukkoina yksi venäläinen ja yksi saksalainen tyttö. En oo yksin kielisolmujeni kanssa. Taidan silti olla ainoa joka kehoittaa oppilaita keulimaan hevosillaan, nieleskelee kavioita ja omistaa kaksi vasenta jalkaa. Eivätpä tarvitse sätkiä ja kummitustarinoita viihdyttämään kun on Törttö- Tetun tallissa.

 

 

lauantai, 19. marraskuu 2011

- You say it best when you say nothing at all -

 Jännä, miten mun Amerikka- uupumus ja koti- ikävä kulkee aina käsi kädessä. Kun tyytymättömyys nostaa rumaa päätään täällä päässä, alkaa Suomen terveyskeskuksen tädit, ruokakaupan terveyttä notkuvat hyllyt ja sunnuntailisät vilistä silmissä tuhatta ja sataa. Tänään lauantaina olisin jo varannut ajan yleislääkärille, syönyt kolme pakettia ruisleipää leipäjuustolla ja odottaisin innolla huomista tuplapalkkasta työpäivää. Suomen tummenevat päivät ja loskakelikään ei häiritsisi, nyrpeät ihmiset kaduilla kohtaisin sympatialla ja iloitsisin vallitsevasta rauhasta ja hiljaisuudesta ympärillä. Rentouttavan saunan sijaan kaivaudun viltin alle sohvannurkkaan ja koitan olla liikkumatta.

En voi väittää ettenkö olis tyytyväinen tähän hetkeen ja miten päivät kuluu rapakon tällä puolen. Koti näyttää ja tuntuu kodilta sotkuineen, silmä ei edes huomaa että lattioilla ja portaikossa lojuu enemmän heinää ja sahanpuruja kuin tallin lattialla, muuttolaatikot on sulautuneet siististi nurkkiin pölyttymään ja tiskivuoren voi aina piilottaa leikkuulaudan alle. Työpäivät saattaa olla pitkiä, mutta ainakin teen just sitä mitä haluan tehdä... mitä nyt miinuksena muutamat superpallon lailla toikkaroivat lapset tuottaa päänvaivaa muutaman tunnin ajan per päivä. Oon iloinen etten ole tappanut ketään (vielä) ja asiakkaat eivät oo lähettäneet listijää kotiovelle, vaikka hyvin tietävät missä asun. Rikkaista jenkeistä kun ei koskaan tiedä.

Jollain ihmeellisellä kepulikonstilla sain hommattua itselleni oman karvaturvan tonne pihalaitumelle. Toki neiti Arabella kaatoi koko talouden hetkeksi jos toiseksi, mutta tuo sitäkin enemmän iloa ja tarkoitusta täällä oloon. Jos niitä ystäviä ei muuten löydy niin ostetaan sellainen, perkele. Meidän valmennus ja yhteinen kesäksi 2012 kuntoon projekti on ehdottomasti pitänyt mielen virkeenä ja motivoituneena. Mun mielen, siis. Poni on niin väsynyt loppuviikosta, että lähtee kävelemään eri suuntaan laitumella kun menen huutelemaan riimu kädessä portille. Omenat auttaa tähänkin ongelmaan ja tamma on paremmassa kunnossa päivä päivän jälkeen.

Oon havainnut jälleen olevani tee-se-itse-oppaiden suurkuluttaja. Oon kolunnut läpi varmasti kymmenen eri terapiaan perustuvaa parisuhdeopasta, vain todetakseni ettei mikään suhde voi olla helppo jos uskotut ystävät asuu toisella puolella maapalloa. Sata sivua käänteispsykologiaa olis kuitattu yhdellä perskännisellä illalla lähipubissa luottokavereiden kera. En tiedä miksi mun on niin vaikea olla oma itseni täällä uusien ihmisten kanssa, sitä lukkiutuu ihan kummallisella tavalla. Eikä asiaa auta että olen säälittävän soosissa jo kahden kaljan jälkeen ja kännipirut saa mielen kiukkuiseksi. Löysin eilen itseni jälleen kerran istumasta keskellä perhe/kaveri-lounasta täysin tuppisuuna ja vittuuntuneena. Eikä siinä etteikö ihmiset koittaisi jutella mun kanssa, ja onhan mulla kaveri karva siinä vieressä apuna mutta kun oon sosiaalisesti niin saatanan tumpelo täällä! Mun small talk yritykset ja juttelu töksähtää yleensä siihen kun päässä pyörii mitä tähän sanoisi suomeksi ja turhaudun koska huumori ei väänny englanninkielelle. Mites sen paremmin selittäisi... En tiedä. Ihmiset on mitä ihanimpia täällä, en voi syyttää niitäkään. Joskus tuntuu että täällä arvostetaan vahvaa ja äänekästä ihmistä niin paljon ettei ujo suomalainen pärjää. Jep, minäkin osaan olla ujo.

Tällaisia ajatuksia kuuluu kulissin taakse. Suomen matka olisi enemmän kuin paikallaan, joskus sitä ahdistuu kun pyörittelee ajatuksia yksinään pöntössään. Voisi olla hyvä joskus poistua työpaikaltaankin, vaikka onneksi täällä käy myös kaikensorttista mönkijää, ei tule mökkihöperöksi kivojen ihmisten keskellä. Mutta tähän koti- ikävään ei taida enää auttaa muu kuin kuusi karhua saunanlauteilla muiden pönttöjen kanssa. Ehkä alan keräämään kolehtia töissä... ”lähettäkää rikkinäinen renkinne kotiin humaltumaan viikoksi.”

keskiviikko, 31. elokuu 2011

Myrskyn jälkeen...

Kaikki varmasti lukivat miten meidän itärannikkoa uhkasi hurjakamala hurrikaani? Laudat ikkunoihin, vettä pulloihin, kamat kellarista tulvalta turvaan... Sunnuntai saapui tuoden tuulet mukanaan, aamulla pihalla oli muutama vaivainen koivunoksa maassa eikä edes lammikoita missään, perkele tulvasta puhumattakaan. Tottakai oon kiitollinen edelleen ehjästä katosta pään päällä, mutta myönnettäköön että hieman pettynyt oon kuitenkin Ireneen... Kavereita se kiusaa kyllä edelleen, monilla on ollut sähköt poikki jo kolmatta päivää. Meillä vilkahti kerran ja ennnenkuin ehdin rynnätä kynttilävarastolle oli valot taas päällä.

Ja näin tämäkin viikko alkoi normaaliin tapaansa päätä raapien puolipöhnässä talleilla. Hieman hölmöltä tuntui jättää pollet sisälle kun ulkona alkoi jo seitsemältä kaunis auringonpaiste eikä tuulta ollut nimeksikään. Päätin kuitenkin olla nöyrä ja kuuntelias työntekijä ja odotin kunnes pomo tuli tarkistamaan laitumet hurrikaanin tuhoilta ja niitä löytämättä siunasi viikon alkaneeksi. Viikko ei vain tunnu alkavan, jumitan päivä toisen jälkeen maanantaille ominaisessa utuisessa puolivittuuntuneessa olotilassa.

Sain tehtäväkseni antaa ratsastustunti meidän kymmenvuotiaalle tallitytölle jolla ei ole tasapainoa nimeksikään. Kysymyksiä ja loputonta ajatuksenvirtaa riittää senkin edestä. Nyökkäilyllä ja positiivisellä yninällä pääsee joskus yllättävän pitkälle jos ei tiedä lapsista edes alkeita... Kyselinkin varovasti pomolta, että mitä tapahtuu jos rikon nää mun pahaa- aavistamattomat uudet oppilaani ja sain vastaukseksi (tapani mukaan) vain huvittunutta naurua ja päänpuistelua. Ilmeisesti lapsen rikkominen ei ole vaihtoehto tässä uravalinnassa? Näillä mietteillä aloiteltiin tuntia kiristämällä satulavyötä ja kysyin tasapainottomalta kysymysmerkiltä jos hän haluaisi hypätä penkin päältä satulaan. Ei, hän haluaa pompata selkään maasta käsin. Asia selvä. Siinä hetken aikaa riepoteltiin poniparkaa, kunnes kekseliäästi uusi oppilaani haki alleen muovisen ”laatikon” jonka päältä hienosti kömpikin satulaan... ja seuraavalla sekunnilla toiselta puolelta takaisin hiekalle niskalleen. Tää tyttö on tunnettu itkuherkkyydestään eikä mun olotiloja auttanut, että tytön äiti istui toisella puolella maneesia sydän syrjällään. Ihme kyllä, mun ”hupsista saatana, kävipä hassusti-” tyyppiset hihkaisut toimi ja viimein kumpikin hieman hölmistyneenä lähdettiin käpyttelemään kohti sitä paljon kaivattua penkkiä. Tyttö kiepsahti takaisin selkään, kovasti pulisten ja horjuen köpötteli vihdoin eteenpäin, eikä kyyneleitäkään näkynyt.

Ensi viikolla seurassani syö multaa neljävuotias sekä viisivuotias oppilas. Myös aamuisin apunani heiluva venäläinen tyttö hyppää satulaan ensimmäistä kertaa... Jotenkin hassua, että mulla ja rajanaapurilla on vähemmän ongelmia kielimuurin kanssa kuin mitä paikallisten tallilla häärääjien kanssa on ollut. Kommunikointiin tulee sellainen tietynlainen rentous kun keskustelun kumpikin osapuoli saa kielipoliisit itkemään. Ei siinä, kyllä muutkin mun mongerrukseen ja sanojen sekoitteluun on joutunut tottumaan. Yhtä oppilasta luulin pyytäneeni taputtamaan poniaan tunnin päätteeksi ja ihmettelin kun se vaan lätkii ratsuaan raipalla... Toissapäivänä kesti hyvän varttitunnin ennenkuin tytöt ymmärsivät etten suinkaan ollut löytänyt kadotettua siskoani lantakasasta, vaan kauan hukassa olleet heinäkärryn sakset. Missä ovat suomenkieliset ratsastajanalut kun niitä to-del-la kaivataan?

Tänään oman ratsastustunnin jäljiltä opin, että mulla on ilmeisesti 70- vuotiaan kroppa, mitä tulee taipuvuuteen ja ruumiinrakenteeseen... Jälleen, en halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta jos joogasta ja päivittäisestä ratsastuksesta huolimatta mun jalat pysyy kummallisessa myttyrässä, lantio jumissa ja yläselkä naksuu ja paukkuu, alkaa mietityttää että mikä meni luontoäidillä vikaan mua suunnitellessa. Opin myös, että nälkäisenä ei kannata avata työposteja, tietokoneen saattaa joutua käynnistämään uudelleen jopa viisi kertaa, nokosille (ja itsesääliin) ei ole hyvä käpertyä  kärpäsiä täynnä olevassa huoneessa ja kotona työskentelevä puoliso ei aina tee hyvää parisuhteelle. Paitsi silloin kun sellainen loihtii sulle pizzaa. Ja kahvia. Ja toimivan tietokoneen. Alan hiljalleen oppia, että hermoromahduksen ja itkuraivareiden uhatessa parasta lääkettä on kofeiini ja hiilarit. Ja suklaarusinat... joiden suurkuluttajaksi olen ajautunut kohtuuttoman hyvällä omatunnolla. Täten päätän tämän maanantailta tuntuvan tiistain vielä yhdellä palalla pizzaa, pussillisella suklaata ja typeriä amerikkalaisia komedioita nauraen.

Luonnon katastrofit, ylenpalttinen lapsipaljous ja tilalla riehuvat kummitukset (niistä lisää myöhemmin) ovat selvästi saaneet mun lähes saavuttamani sisäisen rauhan järkkymään hetkellisesti. Korjaan asian pikimmiten. Huomenna en sekoa sanoissani, riko yhtäkään lasta, syö palaakaan suklaata ja joogaan romuluuni järjestykseen. Kunhan ei satu olemaan kolmas maanantai putkeen.

sunnuntai, 21. elokuu 2011

Maailmanrauhaa ja dollareita

Epäilen syvästi, että musta on kuoriutumassa jonkin tason elämäntapahippi. Tällä viikolla olen pelastanut pesästään tippuneen pääskysen poikasen, rakentanut leikkimökkiä pupuille, löytänyt itseni kertomasta suomenkielisiä tarinoita hevosille ja ilahduttanut varhaisteinejä viemällä kulhollisen tikkareita satulahuoneeseen. Lisäksi löysin tieni takaisin joogatunneille etsimään sisäistä rauhaa ja varpaitani.

Tuo sisäinen rauha on edelleen melko tuntematon olotila. Kiukuttaa ja harmittaa etten pysty enää kieltää sitä miten raha pyörittää maailmaa. Ehkä vielä enemmän tällä puolen maailmaa, kuin kotona Suomessa? Tai tiedä tuota, ehkä aika on kullannut muistot. Toisaalta, kaipaan kyllä mahdollisuutta mennä lääkäriin silloin kun lääkärisetää tarvitsen ja olisi hienoa ettei vuosi koulutusta maksaisi yhtä paljon kuin uusi auto. Olisi kivaa ettei teillä ajellessa täytyisi pelätä 15v hulluja ja vielä mukavampaa jollei samaiset teinit olisi työpaikalla säätämässä potta lääkkeitä täyteen pumpattuna. Mulla on ikävä suomalaisen  ”yksinkertaisuutta” jolla ei ole mitään tekemistä älykkyysosamäärän kanssa. Meissä on tietynlaista puhdasta rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Välttämättä ei olla small talk- mestareita tai aina osata pyytää anteeksi kun tuuppastaan jotakuta kyynerpäällä kauppatorilla, mutta pohjimmiltaan ihmiset toivoo toisilleen vilpittömästi hyvää. Vai onko aika nyt kullannut naapurikateudenkin pois mun mielestäni?

Tämä maalle muutto onneksi tekee hyvää mielelle. Vai voiko puhua maalle muutosta jos keskusta on viiden minuutin ajomatkan päässä? Ainakaan poliisiautot ja tainnuttimet eivät pörrää enää ympärillä alituiseen, naapurissa ei biletetä joka toinen päivä ja autotiekin on hieman kauempana makuuhuoneen ikkunasta kuin edellisessä kodissa.  Kummasti kaljahammaskin rauhottui (yksien häiden ja risteilyn jälkeen, tosin) eikä tupakka ole maistunut enää laisinkaan kohta kahteen kuukauteen. Pikkuhiljaa alkaa olla huono omatunto siitä, että musta tulee vanha ennen aikojani...

Joogan loppurentoutuksessa pyydettiin keskittymään ”sisäiseen itseesi” ja kiittämään sitä kaikesta hyvästä jota olet tehnyt, niin muille kuin itsellesikin. Sinällään tän kiitoksen vaikeus ei tullut mulle mitenkään yllätyksenä. Koska aina voi olla hieman parempi, erilaisempi, ahkerampi, rehellisempi, hauskempi, kunnollisempi... Vaikka pidänkin oman pääni yhtä jääräpäisesti kuin aina ennenkin, olisi hienoa olla potematta siitä(kin) huonoa omatuntoa.

Näitä puolipilvisiä ajatuksia taitaa varjostaa ruisleivän ja salmiakin puute. Onneksi ne ovat jo postissa matkalla Suomesta, eläköön ylihinnoitellut nettikaupat! En ole sentään vajonnut Novan tasolle koti- ikävässäni, mutta SuomiPopin nettiradio on tullut hyvin tutuksi raiskauslistallaan. Ja hippeilystäni pelästyneille tiedoksi, että olin lähellä talloa sen linnunpoikasen ratsastaessani, pupujen leikkimökkinä toimii muutosta jäänyt pahvilaatikko, tarinat hevosille kestävät vain puolesta minuutista minuuttiin, tikkarit löytyi niiden muuttolaatikoiden pohjalta ja ylenpalttinen joogaaminen johtuu salin tarjoamasta ”unlimited” -tarjouksesta. Mutta siitä viis, rauhaa ja rakkautta teille kaikille rakkaat palleroiseni.

keskiviikko, 10. elokuu 2011

Kolme pientä Coronaa lentokentällä.

 Istun Chicagon lentokentällä ja sattumalta löysin tämän vuonna 2009 kirjoittamani riipustuksen Facebookistani;

25 faktaa minusta

1. Asuin elämäni ensimmäiset vuodet Ruotsissa, Järfällassa. 
2. Vanhempani tapasivat toisensa Israelissa, jossa äitini asui ja isäni toimi rauhanturvaajana. 
3. Lapsena lempibiisini olivat Rafaelin enkeli ja Striptease nainen. 
4. Kammoan posliininukkeja, klovneja ja tiettyjä animaatiohahmoja. Olen uhkaillut / kiristänyt / anellut Iffin mainoksen hiiriä teloitettavaksi. 
5. Käyn kaupassa ja tankkaamassa, aina kun mahdollista, mahdollisimman kaukana kotoota. 
6. Minulla on mielikuvitusmies JP, jonka kanssa tulen huonosti toimeen. 
7. Ajattelen päivittäin betoninvalua. 
8. En luota kateellisiin ihmisiin. 
9. Olen kateellinen kaikille, jotka ovat onnistuneet luomaan itselleen uuden elämän ulkomailla. 
10. Olen vienyt biisin / levyn raiskaamisen uudelle tasolle. 
11. En usko korkeampiin voimiin. 
12. Korkeammat voimat ovat minua vastaan. 
13. Puhun yksinäni englanniksi. 
14. Olen vasenkätinen mutten osaa käyttää vasenkätisen saksia. 
15. Minulla on tapana viedä asiat askeleen verran liian pitkälle. 
16. Olen neulakammoinen. 
17. Olen herännyt aamulla tappokrapulassa napakoru navassani. 
18. Isäni kehitti sloganin "Vain pakki puuttuu." 
19. Nukun yöni röhkivän kanin vieressä. 
20. Kun elämä ahdistaa, ajan Poriin ja takaisin. 
21. Lopetin tupakanpolton, koska en jaksanut hakea askia kaupasta. 
22. Aloitin äskettäin ratsastamisen yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. 
23. Olen asunut kimppakämpässä eksäni kanssa. 
24. Olen kesken baari- illan tilannut lasin maitoa ja lähtenyt kotiin saadakseni sitä lisää. 
25. En syö jogurttia jossa on sattumia. 

Lähti kylmät väreet hiipimään selkärankaa pitkin kun luin kohdan miten kadehdin ihmisiä jotka ovat luoneet itselleen uuden elämän ulkomailla. Muistan tuolloin unelmoineeni Espanjasta, Turkista, Hawaista... en niinkään paljon pohjois- Jenkkilän osavaltioista...

On hauska ajatella miten sattuman varassa mun elämä on ollut sen jälkeen kun lähdin Suomesta. Muistaakseni luulin, että Vermont on Australiassa ja vaihtoehtona oli myös lähteä ratsastuksenohjaajaksi Kyprokselle. Missäköhän olisin nyt? Jännä myös miettiä miten olisin helposti jättänyt seikkailuni väliin jos muutama ihmissuhde Suomessa olisi mennyt toisin. Samalla kun kaipaan rakkaitani Suomessa nyt päivittäin, olisi niin moni ystävyys jäänyt luomatta.

Suomessa ollessani kurkkaan päiväkirjojani vain havaitakseni saman asian minkä havaitsen joka kerta hairahtaessani menneeseen... -olen tehnyt muistiinpanoja vain onnettomista hetkistä elämässä ja unohtanut kirjoittaa iloisista tapahtumista ja tunnelmista. Joten tässä;

Juuri nyt olen onnellinen. Multa ei puutu mitään, en ole sulkenut ovia takanani, rakastan lujaa, teen päivittäin sitä mitä haluan ja luon tavoitteita joihin en vielä jokin aika sitten uskonut tai uskaltanut. Näin Teija, näin.

Aloitan pian opettamaan aloittelijoille ratsastamista ja hevostaitoja. Vasta muutama vuosi sitten harjoittelin itse uudelleen lapsuudesta tuttuja oppeja ja pohdin kummin päin se satula kuuluikaan ja miltä puolelta se viskataan selkään. En olisi uskonut tekeväni kivasta harrastuksesta itselleni ammattia. En olisi nähnyt itseäni kymmenen varhaisteinin keskellä tai työskenteleväni englanninkielellä. Se hullun tuuri ja pieni uhkarohkeus selvästi kannattaa silloin kun etsii omaa paikkaansa ja tarkoitustaan. Hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, mutta vielä enemmän tapahtuu tekevälle.

Rakkaat! tehkää typeriä valintoja, riskeeratkaa turvallinen tasapainoinen olonne, etsikää, miettikää, luottakaa ja rakastakaa. Pohditaan yhdessä myöhemmin mikä meni vikaan... mutta älkää koskaan jääkö paikoillenne jollette ole löytäneet omaa onneanne. 

Nyt Törtön turpa sulkeutuu, hus taivaalle.