Epäilen syvästi, että musta on kuoriutumassa jonkin tason elämäntapahippi. Tällä viikolla olen pelastanut pesästään tippuneen pääskysen poikasen, rakentanut leikkimökkiä pupuille, löytänyt itseni kertomasta suomenkielisiä tarinoita hevosille ja ilahduttanut varhaisteinejä viemällä kulhollisen tikkareita satulahuoneeseen. Lisäksi löysin tieni takaisin joogatunneille etsimään sisäistä rauhaa ja varpaitani.

Tuo sisäinen rauha on edelleen melko tuntematon olotila. Kiukuttaa ja harmittaa etten pysty enää kieltää sitä miten raha pyörittää maailmaa. Ehkä vielä enemmän tällä puolen maailmaa, kuin kotona Suomessa? Tai tiedä tuota, ehkä aika on kullannut muistot. Toisaalta, kaipaan kyllä mahdollisuutta mennä lääkäriin silloin kun lääkärisetää tarvitsen ja olisi hienoa ettei vuosi koulutusta maksaisi yhtä paljon kuin uusi auto. Olisi kivaa ettei teillä ajellessa täytyisi pelätä 15v hulluja ja vielä mukavampaa jollei samaiset teinit olisi työpaikalla säätämässä potta lääkkeitä täyteen pumpattuna. Mulla on ikävä suomalaisen  ”yksinkertaisuutta” jolla ei ole mitään tekemistä älykkyysosamäärän kanssa. Meissä on tietynlaista puhdasta rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Välttämättä ei olla small talk- mestareita tai aina osata pyytää anteeksi kun tuuppastaan jotakuta kyynerpäällä kauppatorilla, mutta pohjimmiltaan ihmiset toivoo toisilleen vilpittömästi hyvää. Vai onko aika nyt kullannut naapurikateudenkin pois mun mielestäni?

Tämä maalle muutto onneksi tekee hyvää mielelle. Vai voiko puhua maalle muutosta jos keskusta on viiden minuutin ajomatkan päässä? Ainakaan poliisiautot ja tainnuttimet eivät pörrää enää ympärillä alituiseen, naapurissa ei biletetä joka toinen päivä ja autotiekin on hieman kauempana makuuhuoneen ikkunasta kuin edellisessä kodissa.  Kummasti kaljahammaskin rauhottui (yksien häiden ja risteilyn jälkeen, tosin) eikä tupakka ole maistunut enää laisinkaan kohta kahteen kuukauteen. Pikkuhiljaa alkaa olla huono omatunto siitä, että musta tulee vanha ennen aikojani...

Joogan loppurentoutuksessa pyydettiin keskittymään ”sisäiseen itseesi” ja kiittämään sitä kaikesta hyvästä jota olet tehnyt, niin muille kuin itsellesikin. Sinällään tän kiitoksen vaikeus ei tullut mulle mitenkään yllätyksenä. Koska aina voi olla hieman parempi, erilaisempi, ahkerampi, rehellisempi, hauskempi, kunnollisempi... Vaikka pidänkin oman pääni yhtä jääräpäisesti kuin aina ennenkin, olisi hienoa olla potematta siitä(kin) huonoa omatuntoa.

Näitä puolipilvisiä ajatuksia taitaa varjostaa ruisleivän ja salmiakin puute. Onneksi ne ovat jo postissa matkalla Suomesta, eläköön ylihinnoitellut nettikaupat! En ole sentään vajonnut Novan tasolle koti- ikävässäni, mutta SuomiPopin nettiradio on tullut hyvin tutuksi raiskauslistallaan. Ja hippeilystäni pelästyneille tiedoksi, että olin lähellä talloa sen linnunpoikasen ratsastaessani, pupujen leikkimökkinä toimii muutosta jäänyt pahvilaatikko, tarinat hevosille kestävät vain puolesta minuutista minuuttiin, tikkarit löytyi niiden muuttolaatikoiden pohjalta ja ylenpalttinen joogaaminen johtuu salin tarjoamasta ”unlimited” -tarjouksesta. Mutta siitä viis, rauhaa ja rakkautta teille kaikille rakkaat palleroiseni.