Minä en ole täysin tasapainoinen. Teki mieli näpyttää että normaali. Mutta tässä vaiheessa elämää on jo tervettä myöntää ettei  vuosi avoimessa yliopistossa tee psykologia, ei ees puolikasta vaikka se olisikin houkutteleva väite. Tasapainoisen määrittelyyn ei tartte tilastoja tai suoritettuja kursseja. Eli tasapainoton. Pysyttelen siinä.

Tää hetki, tämä tässä on lähelle täydellisintä mitä tiiän. En osaa samastua niihin jotka eivät tykkää matkustaa. Tai ehkä lentopelko on ihan ymmärrettävää, on mullakin kummallisia pelkotiloja niistä maskoteista sun muista miimikoista. Viime yönä suoritin kaikessa hiljaisuudessa pohjanoteerauksen pelästyessäni tuulettimen mukana heiluvaa nenäliinaa niin että rytmihäiriö veteli kuin pikajuna vielä parin hassun tunnin kuluttuakin. Ei olisi pitänyt koskaan katsoa Paranormal Activityn traileria. Ja jos joku tässä kohtaa haluaa tarkentaa että tarkoitinko leffaa vai traileria, anna mun nauraa loppuun ja vastaan myöhemmin.

Mutta.  Tällä hetkellä elämässä hienointa on yöntumma, iloinen mutta omituisen hajuinen vierustoveri joka päätti antaa mulle meidän penkkirivin yksityiseen käyttöön ja siirtyi hienovaraisesti toiselle puolelle konetta katsomaan länkkäreitä. Tämä kyllä tapahtui mun nukkuessa, mutten lähde arvailemaan tekikö mun alitajunta (tai jokin ihan muu) jotakin arvelluttavaa jotta naapuri lähti luikkimaan. Päätetään että hän oli kohtelias ja kunnioitti mun suomalaista tilan tarvetta. Lentokoneen ruoasta en edes alota, koska mun järkkymätön mielipide on että noi pienet folio-party-boxit on ehdottomasti kiehtovinta ja parhainta ravintoa mitä voi olla. Vaikken kieltämättä oo ihan varma mitä tällä kertaa mussutin... tai salaatin ja kanan tunnistin kyllä helposti. Ruokaa ja jalkatilaa parempaa on kuitenkin kaikessa simppelyydessään olla täällä jossain. En tykkää edes seurata näytöllä killuvaa pientä lentsikkaa jotta tietäisin missä. Tällä hetkellä ei voi tehdä millekään mitään, ei yhtäkään puhelinsoittoa, ei kokea huonoa omatuntoa etten oo töissä / salilla / elämäntapakoulussa / ripittäytymässä tai surffimassa netissä etsimässä mahdollisia työpaikkoja.

Oon miettinyt niin kauan missä mun olis paras olla. Missä mieli lepäis eniten, mutta pysyis silti virkeänä. Missä olisi turvallinen ja viisasta olla, mutta silti mielenkiintosta eikä lamauttavaa. Mihin seuraavaksi, vai sittenkö mihinkään? Onko tää karkuun juoksemista... vai sittenkin vaan seikkailunhalua? Levottomuutta tai vain rauhaton luonne? Missä oon ollut onnellisin? Ajatusten välillä ramppaan Atlantin yli aina välillä älytäkseni,  että kaipaan aina sitä mitä on siellä toisella puolella. Tai sinne missä en oo vielä käynyt. Voiko kukaan moittia, että tykkään olla tässä välillä? Möllöttää vaan ja syödä pähkinöitä. Yksin, pää vaarallisen kevyenä ja utuisin silmin.

Tasapainottoman lisäksi, tai sen vierellä oon myös aina ollut romantikko. En sillä perinteisellä tavalla. Tai kyllä erikoisellakaan. Aikaisin oudoin ja samaan aikaan pehmoisin unelma mulla oli jo kun täytin kymmenen. Halusin muuttaa Lontooseen, perustaa pienen äitiysvaatekaupan jossa kaikki seinät ja huonekalut olisi sinisiä. Mä vannon kautta jonkin pyhän, että oon nähnyt  leffan tai jonkin muun pätkän asettaessani tämän tavoitteen, koska tuon ikävuoden pauloissa olin auttamattoman suuruudenhullu, en tiennyt missä Lontoo sijaitsee enkä silloin tai edelleenkään pidä lapsista. Tai osaa olla niiden kanssa, todetaan, ennenkuin joku heristää taas sormeaan.  Samoihin aikoihin alkoi hahmottua haaveet hevosfarmilla asumisesta, tai paremminkin meren rannasta jossa saisi olla yksin, tehdä töitä ja oppia rakastamaan elämän yksinkertaisuutta. Taisi niissä unelmissa jotain ritareita tai muita karvakorvia juosta, mutta en lähde tähän niitä myöntämään. Ens kerralla.

Sama pätee Pariisiin, New Yorkiin tai välimerelle muuttamiseen. Nykissä asuisin jossakin rähjäisessä kattoyksiössä, touhuisin jotakin luovaa paloportailla ja öisellä kattotasolla. Ihan Coyote Uglina, vaikken ees soita mitään. Pianoa joskus pienenä, jätän silti väittämättä että oon taiteilija... vaikka jälleen houkutteleekin. Pariisissa vetelisin patongit kainalossa kadulla tärkeen näköisenä ja joisin punkkua lounaalla rantahietikolla. Vapaasti valittavalla välimeren rannalla omistaisin taikaiskusta oman tallin, ratsastaisin, uisin ja jollain ihmeen konstilla elättäisin itteni (karvakorvat kanssa) ja perheeni. Mitä helvettiä, kun nyt aloitin tutulla kymmenvuotiaan otteella, siellä tallissa asuis vain ykssarvisia, aurinko paistais aina ja mä hymyilen unissanikin koska elämä on niin täydellistä. Harmittaa kun kukaan ei kertonut Lontoon kodittomista, Pariisin katujen jätteenpoistosta tai Nykissä nurkkien takaa hyppäävistä kaks metrisistä mustista miehistä jotka pyytelee ilmapallokisoihin ja tuijottaa hullunkiilto silmissä vaikka pyydät sitä menemään. Kun kaikesta haluaa löytää jotakin kaunista, missä vaan on hyvä olla. Onnellisuus on mielentila. Ei se löydy etsimällä. Eihän?