Ny on hienot verhot ikkunoissa! Lähes jokaisessa, yksi ikkuna on jännästi puoliksi jätti- telkkarin takana ja poraaminen vaatii kaikkien huonekalujen siirtämistä kertaalleen pois olkkarin tapaisesta tilaratkaisusta. Oon niin ylpeä tekeleistäni, et on vaikea nukkua! Tänään aamulla kuulin jotain epämääräistä palautetta, että joka ikinen verho on sentin jos toisenkin eri pituinen naapurinsa kanssa, mutta ei mun englanninkielen taidot riittänyt tulkkaamaan mitä moinen tarkoitti.

Töissä on saanut edelleen nauraa. Eilen mun aamun ja ehkäpä koko viikon pelasti 96- vuotias herrasmies. Toistin papan sukunimen kun löysin sen tiedot koneelta. Luurin päässä oli hetken hiljaista kunnes;  ”Miten helvetissä tiesit miten lausua sukunimeni? Yhdeksäänkymmeneen vuoteen ei kukaan ole onnistunut tuossa edes kolmannella yrittämällä.” Sukunimi oli Liettuasta. Sain valita mielivaltaisesti papalle ylimääräisen paidan ja se lopetti puhelun kertomalla, että luuli jo kokeneensa kaiken tämän elämän aikana, mutta eipäs ole koskaan jutellut tytön kanssa joka tulee Ruotsista ja Suomesta  ”vai mistä helvetistä olikaan.” Kyllä nauratti.

Nuo vanhukset on välillä ihania. Yksi mummeli kertoi haluavansa poolopaidan ja villatakin siihen päälle, mutta pohti onko se sittenkin liian kuuma yhdistelmä. (Kun sanon kuuma tarkoitan lämpötilaa, senkin kaksmieliset. ) Kyselin sitten hämmennyksen vallitessa, että  mihin tarkoitukseen mummeli on tätä ”yhdistelmää” käyttämässä. ”No kaupassa käyntiin ja sen sellaiseen...” En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa kun löysin itseni antamasta typerimpiä neuvoja koskaan, esimerkiksi ”Voithan sinä aina riisua sen villatakin kun menet kauppaan sisälle ja laittaa takaisin päälle kun olet ulkona kylmässä...” Tämä oli kuulemma hyvä idea mutta hänen tarvitsee vielä harkita ostopäätöstä. Yksi papparainen vaati tietää mihin maahan hän soitti (ei ole nähtävästi jenkki- murre tarttunut muhun vielä). Seuraava herrasmies soitti ja kertoi ostaneensa meiltä saappaat vuonna 1948 ja haluaisi nyt palauttaa ne...

Perjantaina rouva esimiesnainen istahti mun työpisteen ääreen ja kertoi kuunnelleensa mun puheluita. O- ou... Mietin, että mahtoiko se kuunnella mun ja poolosvetari- mummon luovaa ongelmaratkaisua, mutta ilmeisesti ei. Se oli kirjoitellut ylös miten juttelen asiakkaille ja kiitteli kovasti kuinka asiallinen ja ystävällinen oon puhelimessa. Huh. Ilmoitti sitten, että haluaisi mun siirtyvän seuraavalle asteelle asiakaspalvelussa ja jos näin teen luvassa on palkankorotus. Olin hieman hoomoilasena, koska oon ekasta päivästä asti pelännyt että hienovaraisesti kehottavat mua palaamaan Suomeen töihin tai hiomaan fingelskaani. Joten ylennys oli todellinen yllätys. Hieman jännittää miten törtön käy, koska jatkossa mun pitäs olla se joka auttaa muita ja olla se kenelle ne soittaa kun ”emmätajuu” iskee. Mun toinen nimi vois olla emmätajuu, joten toivotaan että yrityksen koulutustaso on huippuluokkaa ja suunnattu todellisille blondeille.

Poljin viime viikolla energiaa puhkuen joogatunnille iloiten lähes parantuneesta selästä. Hieman ihmettelin kun kellään ei ollut joogamattoa kainalossa ja porukka verrytteli ympäri salia hullunkiilto silmissä. Ei helvetti, joogan sijaan se oli samainen natsijumppatunti johon eksyin vahingossa puoli vuotta sitten. Olo ei oo koskaan ollut yhtä tursuava ja kömpelö kuin koko seinän peittävän peilin edessä pomppiessa ja heiluessa. Mahtaako olla suomalaisen erakkoluonteen syytä, mutta inhoan myös kaikkia pareittain ja ryhmässä tehtäviä lihasharjoituksia... Kerroin mikin kanssa heiluvalle lihaskimpulle (kyllä, se oli nainen) että mulla on ollut selän kanssa ongelmia ja kysyin (saunanlauteet silmien edessä leijuen) että pitäiskö mun sittenkin jättää tänään kuntoilu väliin. Siihen hyökkäsi samaisella tunnilla käyvä nainen tervehtimään ja totesi kuinka hienoa on että tulin taas takaisin tunneille. (En uskalla edes miettiä miten ihmeessä se muisti mut puolen vuoden takaa).  Lihaskimppu neuvoi mua ottamaan rauhallisesti ja keskeyttämään jos selkään koskee. Uutterasti juoksin, pompin, punnersin, pujottelin, steppasin ja haarahyppelin puolen tunnin ajan, kunnes pysähdyin salin ovelle, venyttelin selkää liioiteltu tuskanirve naamalla ja hipsin puolikuolleena saunan lauteille puuskuttamaan.

Muutaman tunnin päästä on eessä paluu satulaan, kääääk...  Uusi talli, ihmiset ja hevoset laittaa jännäämään. Tällä kertaa kyseessä on sentään vain ratsastustunti, ei muuttoa ja töiden aloitusta. En vieläkään tajua miten aikoinaan onnistuin aloittaa ensimmäisen työpäivän Englannissa oksentamatta jännityksestä. Siellä ne vasta puhuivatkin hassusti ja meno oli sellaista keskitysleirimäistä aherrusta. Vuosi sitten Vermontiin muuttaessa oli ykä ihan yhtä lähellä. Lentäminen ja busseilla seikkailu oli vielä ihan hauskaa, mutta ihmisten tapaaminen laittoi masun pyörimään. Ekana aamuna heräsin yksin vierashuoneesta tallin vintiltä ja mietin etten koskaan mene alakertaan. Pesin hampaita huolellisesti puoli tuntia ja petasin sängyn neljään otteeseen. Jotenkin oon uskaltanut alakertaan tapaamaan ihmisiä, vaikka olin varma että olisin edelleen jumissa siellä vintillä tänäkin päivänä. Näinä päivinä mun on hirveä ikävä hevostilalla asumista ja työskentelyä. Vaikka työ onkin raskasta ja välillä uuvuttavaa, hevosten kanssa elämisessä on tiettyä omaa tunnelmaa ja tyytyväisyyttä. Ehkäpä raahaan pojat mukanani asumaan jollekin farmille jokin kaunis päivä... Chris on todella taitava niin koirien kuin hevostenkin kanssa, joten ei tuo mahdottomuus olisi. Cullinilla on enemmän opeteltavaa jollei halua kavionkuvaa otsalohkoon, mutta eiköhän tuokin jääräpää olisi koulutettavissa.  Hmmm, taidanpa siirtyä tutulle hevostelufoorumille kurkkimaan täkäläisiä tallitöitä...