Portlandiin iski takakesä! Olin aamulla sukeltamassa vuorattuun huppariin ja piilottamassa juurikasvua talvimyssyyn kun yllätykseksi huomasin ulkona olevan +19 C. Päivän aikana mokoma nousi vielä kymmeneellä asteella. Mahtoiko olla helteellä (suomalaisittain +29 C on hellettä, eikö?) tekemistä asian kanssa mutta olin yhtä hymyä koko päivän töissä vastaillessani asiakkaiden kysymyksiin. Kiva, kiva, kiva päivä joten keskitytään tällä erää kaikkiin positiivisiin seikkoihin, tapahtumiin ja tunnelmiin.

Aloitetaan seikasta nimeltä pankkikortin hävittäminen. Jos ihminen osaa olla niin tauno, että kadottaa upouuden korttinsa alta kahden viikon, täytyy aivolohkoissa olla ollut kova ruuhka. Hipsin siis nöyränä tyttönä työmatkalla pankkiin ja toivoin, että vastassa olisi samainen ihana hihittävä pankkineiti joka viimeksi jaksoi iloisesti keskittyä mun tusinakysymyksiin ja koheltamiseen. Päädyin toiselle hymyilevälle neitoselle joka pahoitteli tapahtunutta (?! Eihän se niiden vika ole jos unohtaa ottaa käteisen sijaan myös muovilätyskän mukaansa rahaa nostaessa) ja antoivat uuden kortin ja hoisivat vanhan päiviltä. Sain pitää myös rintasyöpä- järjestön kuvan kortillani josta olen hyvin hyvin ylpeä (en ole eläessäni lahjoittanut mitään järjestölle, mutta tiputan kyllä kaikki kolikot lompakosta, jos näen muovisen keräilykupposen, tämä lasketaan hyväntekeväisyydeksi, eikö?). Onko tää oikeesti näin helppoa? Eikä tartte edes nöyristellä! Olin varma, että sieltä tulisi edes pieni nuhtelu kun olen ollut näin holtiton. Ilmeisesti meidän pankilla on yhtä kattava asiakaspalvelu- koulutus kuin meilläkin töissä, koska lähdin sieltä jälleen hymyillen ja iloisena kotio. Ainoa miinus oli, että petin tapani ja unohdin noukkia tiskiltä rypäleen makuisen tikkarin. Pohdin muutaman sekunnin verran ulko- ovella, että kehtaanko luikkia noutamaan lollarin tiskiltä, mutta päätin ottaa ensi kerralla kaksi.

Seuraa järkyttäviä uutisia. Mun yksityinen saunakoppi salilla oli vallattu! Siellä alalauteilla istui keski- ikäinen nainen löylyä heittäen. Tsekkasin varovaisesti ettei jenkki- tädillä ole lenkkareita jalassa tai sanomalehteä kädessä ja uskallauduin liittymään löylyihin ylälauteelle (suomalainen kun olen, krhm). Opin puolessa tunnissa viiden eri osavaltion lempinimet, tunnus- kukat ja linnut, sekä paljon siitä kuinka tärkeää amerikkalaisten lasten olisi oppia myös Euroopan maiden historiaa sekä maantietoa, kuten hän aikoinaan koulussa oppi. Tälle oli helppo nyökytellä. Melkein nielin isänmaallisuuteni säästääkseni mukavaa rouvaa häpeältä, kun korjasin että Suomen pääkaupunki ei suinkaan ole Reykjavik.

Seuraava järkyttävä uutinen. C luki juuri Portlandin uutisia ääneen ja sai mun psykoottisen näpytyksen pysähtymään hetkeksi. Down Townissa 28- vuotias mies oli sytyttänyt itsensä liekkeihin (bensalla vai millä lie) ja kylmänrauhallisesti yritti itsemurhaa. Keskusta ei ole ehkä parhain paikka tähän tarkoitukseen ja nuorimies olikin pelastettu alta aikayksikön ambulanssiin ja kärsii nyt palovammoista sairaalassa. Kiitän työnantajaani etten ole edelleen työtön kaupungilla haahuilija ja säästyin tältä näyltä. Toivottavasti tästä ei ala ketjupoltto- buumi eikä nähtäisi enempää itsetuhoisia pyromaaneja näillä huudeilla.

Okei, okei, lupasin keskittyä iloisiin uutisiin ja ehkä eksyin hieman raiteilta itsemurhauutisen kanssa. Kompensoidaan vahinko näillä tosi on- faktoilla jotka kuulin myös lähiaikoina. Meidän rakkaassa kaupungissa on laitonta kävellä jäätelötuutti taskussa suojatiellä.  Täkäläisissä kalastaja- aluksissa saa turpiinsa jos lausuu sanan ”sika” aavalla merellä. Viheltäminen on kiellettyä sunnuntaisin. Tämä teille tiedoksi jotka ovat tulossa käymään, koittakaa muistaa ettei jouduta putkaan. Unohtuiko itsemurhauutiset? Hyvä.

Tänään mielen on saanut iloiseksi se, ettei meillä ole ollut autoa käytössä. Punaisesta monsterista on vilkut sökönä, joten jos luulin että olin uhka liikenteelle aiemmin, nyt olen kuolemantuomion tasolla. Oon saanut ilokseni kävellä töihin ja takaisin eikä ole ollut tarvetta ajaa naapurikaupunkiin. Ehkä aamuinen käppäily sai mut niin hyvälle tuulelle kuin yhtäkkiä olin töissä heti aamusta. Tai sitten mulla sattui olemaan harvinaisen sympaattisia asiakkaita luurin päässä tänään. Yksi hyvin varovaisesti artikuloiva mummeli sai kyyneleet silmiin kun jaksoi ihmetellä miten kaunis nimi mulla onkaan ja puhelun lopussa kiitti upeasta palvelusta, sekä kertoi vielä miten iloiseksi hänet tänään tein. Seuraava mummeli sai toisenlaiset kyyneleet silmiin kun puhelun loputtua kohteliaan varovaisesti tiedusteli paljonko rahaa hänellä on nyt jäljellä yksityisellä pankkitilillään. Jos saisin päättää paljonko, päättäisin että miljoona.

Kotona odotti työpäivän päätteeksi makaronilaatikko (tällä kertaa kana- versiona) ja Dexterin seuraava tuotantokausi. Tähän päälle vielä tunnin jooga niin nassu varmasti alkaa särkeä tyytyväisyydestä. (Voin kertoa tässä vaiheessa, että jooga vaihtui natsimaiseen hypi-pompi-punnerra- tuntiin, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla).