Kaikki varmasti lukivat miten meidän itärannikkoa uhkasi hurjakamala hurrikaani? Laudat ikkunoihin, vettä pulloihin, kamat kellarista tulvalta turvaan... Sunnuntai saapui tuoden tuulet mukanaan, aamulla pihalla oli muutama vaivainen koivunoksa maassa eikä edes lammikoita missään, perkele tulvasta puhumattakaan. Tottakai oon kiitollinen edelleen ehjästä katosta pään päällä, mutta myönnettäköön että hieman pettynyt oon kuitenkin Ireneen... Kavereita se kiusaa kyllä edelleen, monilla on ollut sähköt poikki jo kolmatta päivää. Meillä vilkahti kerran ja ennnenkuin ehdin rynnätä kynttilävarastolle oli valot taas päällä.

Ja näin tämäkin viikko alkoi normaaliin tapaansa päätä raapien puolipöhnässä talleilla. Hieman hölmöltä tuntui jättää pollet sisälle kun ulkona alkoi jo seitsemältä kaunis auringonpaiste eikä tuulta ollut nimeksikään. Päätin kuitenkin olla nöyrä ja kuuntelias työntekijä ja odotin kunnes pomo tuli tarkistamaan laitumet hurrikaanin tuhoilta ja niitä löytämättä siunasi viikon alkaneeksi. Viikko ei vain tunnu alkavan, jumitan päivä toisen jälkeen maanantaille ominaisessa utuisessa puolivittuuntuneessa olotilassa.

Sain tehtäväkseni antaa ratsastustunti meidän kymmenvuotiaalle tallitytölle jolla ei ole tasapainoa nimeksikään. Kysymyksiä ja loputonta ajatuksenvirtaa riittää senkin edestä. Nyökkäilyllä ja positiivisellä yninällä pääsee joskus yllättävän pitkälle jos ei tiedä lapsista edes alkeita... Kyselinkin varovasti pomolta, että mitä tapahtuu jos rikon nää mun pahaa- aavistamattomat uudet oppilaani ja sain vastaukseksi (tapani mukaan) vain huvittunutta naurua ja päänpuistelua. Ilmeisesti lapsen rikkominen ei ole vaihtoehto tässä uravalinnassa? Näillä mietteillä aloiteltiin tuntia kiristämällä satulavyötä ja kysyin tasapainottomalta kysymysmerkiltä jos hän haluaisi hypätä penkin päältä satulaan. Ei, hän haluaa pompata selkään maasta käsin. Asia selvä. Siinä hetken aikaa riepoteltiin poniparkaa, kunnes kekseliäästi uusi oppilaani haki alleen muovisen ”laatikon” jonka päältä hienosti kömpikin satulaan... ja seuraavalla sekunnilla toiselta puolelta takaisin hiekalle niskalleen. Tää tyttö on tunnettu itkuherkkyydestään eikä mun olotiloja auttanut, että tytön äiti istui toisella puolella maneesia sydän syrjällään. Ihme kyllä, mun ”hupsista saatana, kävipä hassusti-” tyyppiset hihkaisut toimi ja viimein kumpikin hieman hölmistyneenä lähdettiin käpyttelemään kohti sitä paljon kaivattua penkkiä. Tyttö kiepsahti takaisin selkään, kovasti pulisten ja horjuen köpötteli vihdoin eteenpäin, eikä kyyneleitäkään näkynyt.

Ensi viikolla seurassani syö multaa neljävuotias sekä viisivuotias oppilas. Myös aamuisin apunani heiluva venäläinen tyttö hyppää satulaan ensimmäistä kertaa... Jotenkin hassua, että mulla ja rajanaapurilla on vähemmän ongelmia kielimuurin kanssa kuin mitä paikallisten tallilla häärääjien kanssa on ollut. Kommunikointiin tulee sellainen tietynlainen rentous kun keskustelun kumpikin osapuoli saa kielipoliisit itkemään. Ei siinä, kyllä muutkin mun mongerrukseen ja sanojen sekoitteluun on joutunut tottumaan. Yhtä oppilasta luulin pyytäneeni taputtamaan poniaan tunnin päätteeksi ja ihmettelin kun se vaan lätkii ratsuaan raipalla... Toissapäivänä kesti hyvän varttitunnin ennenkuin tytöt ymmärsivät etten suinkaan ollut löytänyt kadotettua siskoani lantakasasta, vaan kauan hukassa olleet heinäkärryn sakset. Missä ovat suomenkieliset ratsastajanalut kun niitä to-del-la kaivataan?

Tänään oman ratsastustunnin jäljiltä opin, että mulla on ilmeisesti 70- vuotiaan kroppa, mitä tulee taipuvuuteen ja ruumiinrakenteeseen... Jälleen, en halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta jos joogasta ja päivittäisestä ratsastuksesta huolimatta mun jalat pysyy kummallisessa myttyrässä, lantio jumissa ja yläselkä naksuu ja paukkuu, alkaa mietityttää että mikä meni luontoäidillä vikaan mua suunnitellessa. Opin myös, että nälkäisenä ei kannata avata työposteja, tietokoneen saattaa joutua käynnistämään uudelleen jopa viisi kertaa, nokosille (ja itsesääliin) ei ole hyvä käpertyä  kärpäsiä täynnä olevassa huoneessa ja kotona työskentelevä puoliso ei aina tee hyvää parisuhteelle. Paitsi silloin kun sellainen loihtii sulle pizzaa. Ja kahvia. Ja toimivan tietokoneen. Alan hiljalleen oppia, että hermoromahduksen ja itkuraivareiden uhatessa parasta lääkettä on kofeiini ja hiilarit. Ja suklaarusinat... joiden suurkuluttajaksi olen ajautunut kohtuuttoman hyvällä omatunnolla. Täten päätän tämän maanantailta tuntuvan tiistain vielä yhdellä palalla pizzaa, pussillisella suklaata ja typeriä amerikkalaisia komedioita nauraen.

Luonnon katastrofit, ylenpalttinen lapsipaljous ja tilalla riehuvat kummitukset (niistä lisää myöhemmin) ovat selvästi saaneet mun lähes saavuttamani sisäisen rauhan järkkymään hetkellisesti. Korjaan asian pikimmiten. Huomenna en sekoa sanoissani, riko yhtäkään lasta, syö palaakaan suklaata ja joogaan romuluuni järjestykseen. Kunhan ei satu olemaan kolmas maanantai putkeen.