Kappas. Kummasti on jopa juron suomalaisen äänentaso noussut oktaavilla ja tuttu pirtsakka amerikkalainen ” Olen kaikkivoipa puhelintätisi ikuisesti ja rakastan sinua”- mentaliteetti saapunut jäädäkseen. Päivät on tulvillaan tietotulvan tulvaa, mutta epätoivo ei ole vieläkään läsnä. Ehkä tästä sittenkin selvitään... Välillä haron hiuksia mittayksiköiden ja tavaamisen kanssa, mutta pakko jotakin on joskus mokata, eikö? Jonkin sortin ala- asteen nallekuvallinen Aapinen olisi tervetullut, koska todistettavasti en enää erota e, i, ja a- kirjaimia toisistaan. Suomenkielen kuuluu olla se vaikea taivutusmuotoineen sun muine komparatiiveineen, ei englannin. Kuvitelkaapa Suomessa kun soitat vaikkapa Seppälän asiakaspalveluun ja kerrot nimeksesi Mikko Saarinen. Luurin päässä on muutaman sekunnin hiljaisuus kunnes kuulet hyvin päättäväisen aksentin tiedustelevan ”Voisitko tavata tuon nimen minulle, kiitos?” Jep jep.

Lisää myslipatukka infoa! Oon ihastunut koko talossa tasaisin väliajoin soivaan ”lehmäkelloon” ja hilpeään miesääneen joka kertoo kaiuttimista venyttelytauon olevan paikallaan. Koko toimisto muuttuu hetkessä jumppasaliksi! Lisäksi töitä saa tehdä halutessaan myös seisaaltaan, koska koko työpistettä pystyy säätäämään ja vääntämään mihin tahansa asentoon. Työn ohessa oivalsin myös, että henkilökohtainen köyhyys tulee edelleen jatkumaan vaikka työttömyys loppuikin, koska nettisivut ja katalogit pursuaa saappaita ja takkeja jotka on vaan pakko saada.

Oon kerennyt jo erottua massasta (aivan kuin toinen kansalaisuus ei olisi ollut tarpeeksi...) kertoessani mahdollisesti nuorimpana työntekijänä esimiehille, että loukkasin selkäni puolitoista viikkoa sitten vaihtoehtoisesti joko ommellessa taikka joogamatolla. Oon täten meidän ryhmän ainoa rampa. Tämä ei siis ollut huomiohakuisuuden aikaansaannosta, vaan yritys vaatii tietoonsa kaikki venähdykset / revähdykset / aiaisattuu- kohtaukset / huimaukset sun muut rampapitoiset hetket. Hetken päästä säikähdin ergonomisesti selkävammaisille suunnatun työtuolini vieressä konttaavaa työsuojelumiekkosta, joka touhusi mittanauhansa kanssa kontaten mun ympärillä. Myöhemmin kirjoitettiin raporttia esimiehen kanssa mun joogaamisistani ja tajusin vasta myöhemmin puhuneeni omaa sukunimeä tavatessani pitkälti kapitalismista, en niinkään isoista tai pienistä nimikirjaimista. Kauhian kohteliaita jaksavat olla alaisiaan kohtaan, koska viesti meni perille eikä mitään ylimääräistä vittuiluakaan kuulunut.  Löysin itseni vielä ”jää- huoneesta” paketit olalla ihmettelemästä. Se kiva jää- mies jätti mut sinne parantelemaan selkää työpäivän jälkeen. Eniten mua ihmetytti, että löysin rakennuksesta omin nokkineni ulos.

Punasiilitukka nimes mut ujoksi tytöksi. Erehdyin kertomaan, että suomalaiset on tunnettuja ujoudestaan ja ilmeisesti en vastannut tätä kuvausta joten mun uusi lempinimi saa sen repeämään nauruun joka kerta. Nokkelat kouluttajat sekoittaa meidän paikkoja joka aamu, joten olen saanut kokea jo kolme eri vierustoveria. Siilitukkaakin mukavampi tapaus on vanhempi basso- ääninen mies joka yllätyksekseni kertoi mulle sisäpiiritietoa (yleistä amerikkalaista tietoa, jota sen lapsenlapsetkin luultavasti osaavat) jota otin kiitollisena vastaan. Ei ole helppoa olla ainoa joka ei tiedä onko jokin yritys valtion pankki vai paikallinen alko. Vähemmän jelppivä vierustoveri oli suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin minäkin, mutta hyvin huokailevainen ja mutiseva tapaus. Ääniefektien lisäksi heitukka tykkää järsiä lyijykynäänsä ja pyöritteli vimmatusti silmiään jos koulutus eteni liian hitaasti. Tähän olisi helppo iskeä ensimmäinen negatiivinen kommentti työkavereista, mutta myös tämä tapaus oli hyvin, hyvin ystävällinen mua kohtaan.

Paikkana tuo meidän toimistokeskus muistuttaa erehdyttävän paljon Office- sarjan näkymiä. Huomenna uskallaudun kurkkaamaan henkilökunnan kuntosalin ovesta sisään. Sitä saa käyttää vapaasti ilman kyselyitä tai raportteja, kunhan on alle 35- vuotias. Hieman huvitti tämä mielestäni hyvin alhainen ikäraja, mutta rampana selkäkivun valittajana jätän tirskunnat tirskumatta. Kotona jätin tämän faktan myös kertomatta, meidän katon alla ”vanha” on jotakin kuudenkympin puolella. Välillä on kiva kuitenkin tiedustella krapuloissaan tai selkäkivun kourissa C:ltä, että miltä tuntuu tulla vanhaksi.... Toisaalta, kun rinsessakohtelu jatkui tänään uusiin svääreihin (sain lounaan pakattuna laukkuun aamulla ja kävelyseuraa työmatkalle) jätän toistaiseksi vinoilematta. Muistellaan sitten hyvällä kun itse kärsin kolmen päivän krapuloista ja joudun kirjoittelemaan raportteja kuntosalin ovella.