Ihmemaa yllättää jälleen. Näpertelin eilen illalla saamiani työpapereita ja lomakkeita joita joudun täyttelemään (ihanaa, verotusta ja sääntöjä) kunnes iski kulttuurishokki numero kuka-ties-kuinka-mones-tuhannes. Tulevana päivävuorolaisena urkin silkasta mielenkiinnosta paljonko olisin päässyt rikastuttamaan pankkitiliä jos olisin valinnut toisin ja kukkunut yövuorossa toimistolla. (Mielenkiinnosta haluaisin myös oppia tuntemaan kuluttajia, jotka työllistää asiakaspalvelua tilaamalla tuulitakkeja ja telttoja kolmen aikaan yöllä... ). Puhelinpäivystyksestä maksetaan öiseen aikaan mojova yhden dollarin yö- lisä. Yksi dollari... per tunti. Loksahti kirjaimellisesti aukko auki ja jäin tapojeni vastaisesti sanattomaksi. Päätin tiputella loputkin hopeat pilvenreunoilta tuuppaamalla lisää pökköä pesään ja kyselin samaan shokkiin paljonko työpaikat maksaa viikonloppu-sunnuntai-ylityö- lisiä... (unhoitin että täällä sunnuntai EI ole pyhäpäivä, kouluissa on laitonta opettaa uskontoa ja viikonloputkin on hieman niin ja näin. Älkää edes antako mun aloittaa lomista). Tämän pikku tutkimuksen lopputulokset ovat hyvin simppelit. A) Palvelualojen ammattiliiton kuukausimaksut ei suinkaan olleet  ylihinnoiteltuja kuten suu vaahdossa väitin vielä vuosi sitten B) Musta leivotaan kapinahenkinen ja köyhä osa-aika työllinen. Sekä arkena, että sunnuntaina.

Tämän iin pisteen jälkeen on mun myönnettävä, että kuherruskuukausi Jenkkilän kanssa on auttamattomasti ohi. Myönnän myös, että olen kiistatta saanut varttua pumpulilla täytetyssä tynnyrissä. Minkä ei tietenkään tarvitse olla paha asia, mutta monimutkaistaa jo valmiiksi jääräpään turtumista uuteen kulttuuriin ja tämän maan toisinaan kylmiin faktoihin... Oon jatkuvasti pidättäytynyt ottamasta kantaa ympärillä käytyihin poliittisiin keskusteluihin, varsinkin mitä tulee maahanmuuttajiin, rasismiin, uskontoihin ja terroristeihin... Muutaman kerran on anoppilan kotikatu raikunut komiasti kun vahvat persoonat kohtasivat vahvoine mielipiteineen. Jotenkin luen rivien välistä, että mitä tulee mainitsemiini aiheisiin, ronski suomalainen huumorintaju ei välttämättä uppoaisi yleisöön. Mun alitajuntainen taistelu kaksoiskansalaisuutta vastaan jatkuu vahvana, koska edelleen pidän hampaat irvessä ja nokka pystyssä omista tavoista ja kulttuurista kiinni. Mahtaakohan mun sopeutuminen tänne koskaan täysin toteutua?

Näissä tunnelmissa ja mietteissä on hyvä kääntää optimistin raivostuttava pirteys sekä hyväuskoisuus päälle ja muistaa niitä pieniä asioita mitkä jatkuvasti tekevät mut täällä iloiseksi. Tänäkin perjantaina voin lähteä kympillä hankitut adidakset loistaen lenkille Portlandin vielä kesäisille luontopoluille, moikata ja hymyillä iloisesti tuntemattomille vastaantulijoille ilman että ne pohtii mitä lääkkeitä olen tänään nauttinut, tilata kotiin kohtuuhintaista kiinalaista kivoissa jännissä valkoisissa bokseissa,  ostaa olutta ilta- yhdeksän jälkeen ja vuokrata samalla käynnillä leffan dollarilla. (En tähän hengähtämään totea yhtään mitään hullun siisteistä popcornipakkauksista, kolikkopesuloista, jätemyllyistä, Ben&Jerrys- valikoimasta, kuntosalin telkkarilla varustetuista juoksumatoista, tulipalotikkaista tai postimiehestä joka noutaa lähettämäsi postin suoraan laatikosta.... ) Kauhun tasapainoa punnitessa nää hienoudet saattaa tuntua kovin piskuisilta, mutta luovalla hulluudella näistäkin nautinnoista saa tehtyä suuria. Mutta varmuuden vuoksi... lähettäkää aina välillä salmiakkia ja lämpimiä ajatuksia.