Ihme. Puolen vuoden työttömyyden totuttamana en sittenkään tapani mukaan nukkunut kymmeneen vaan päräytin monsterilla salille ja aamu- joogaan. Halleluja! Selkä kiittää venyttelijää ja lihakset jomottaa sillä kivalla tavalla. Kaipailin kyllä tuttuun tapaan omaa rakasta Eerikinkadun tunnelmallista salia kynttilöineen ja suomenkielisiä opettajia. Tälläkin kertaa sai  pirtsakka ohjaaja tökkiä mua kolmisen kertaa että  ”relax your neck...” En viitsinyt rikkoa keskittynyttä hikistä tunnelmaa valaisemalla  ettei mun englanninkielen taidot riitä kaikkiin kieppuviin koiriin ja hyökkääviin kotkiin, joten joudun lunttaamaan välillä mitä kanssa joogit duunaa. Se varmaan päätti, että oon vaan hieman hidas, niinkuin useat tässä kaupungissa ovat jo tän runsaan puolen vuoden aikana  todenneet.

Yllätys oli melkoinen kun lampsin vääntämään saunaksi kutsutun puukopin kiuasta kuumaksi ja huomasin että sinne oli joku jo kerennyt sähläämään. Täällä saunan perinteet saa tunnetusti aivan uusia piirteitä kun ihmiset tykkää istua lauteilla täysissä vetimissä, lenkkarit jalassa sanomalehteä tavaten. Olisi varmaan pitänyt liittyä seuraan, varsinkin kun aina toitotan etten kovinkaan paljoa perusta mitä ympärillä eläjät musta ajattelevat, mutta päätin säästää saunalle päin luikkivan mummelin alastomalta kulttuurishokilta. Tänään.

Taiteiltuani itseni kotiin törmäsin seuraavaan asennevammaan. Oon päättänyt jatkaa luovan vaimon leikkimistä ja väsätä verhot myös keittiön ikkunoihin. Oon edelleen ylpeä olohuoneen yhdestä yksinäisestä rätistä kuin se ois esikoiseni, mutta nyt päätin alkaa Marimekon uus- faniksi. Jos kännykkäliikkeessäkin väännän niin kauan, että tuovat Nokian mallit tiskiin, voihan sitä tukea suomalaisuutta noin sisustamisen puitteissakin? Sain jo korvaamattoman facebookin avustuksella udeltua, että Simply Scandinavian puljusta löytyy haluamani kukkakuvio (mä inhoon kukkakuvioita) ja vihjailtua itselleni pienen alennuksenkin. Viime viikonloppuna pöllisin kaupan omistajalta kännipäissäni ikivanhan antiikkisen arkun (mä inhoon antiikkia)makkarin kulmaan pölyttymään, joten en sentään siveänä ja arkana suomalaisena pihtaillut ja kiristänyt täysin tuntematonta pohjoismaiden fania. Oon päättäväisenä päättänyt uusia kyseisen pölykasankin edustuskuntoon, mutta jostain syystä mua toppuuteltiin ostamasta Walmartin halvinta maalipurkkia jolla olisin läästinyt maalipinnat kuntoon alle viiden minuutin. Miksi kaikki vaatii aina taustatyötä... Jos elämän suurimmat elämykset on verhokankaiden ja löytöarkkujen varassa, mun mielestä luova intuitio on enemmän kuin suotavaa. Mut ei.

Niin se asennevamma. Ehkä asteen verran enemmän inhoan tän kaupungin keskustassa ajamista kuin inhoan meidän silloin tällöin käytössä olevaa punaista lava- autoa. Monsteria. Jostain syystä joka toisella amerikkalaisella on oltava yhtä suuri auto kuin on talokin. Oon tasan kerran ajanut sillä rohkeana yksinäni ilman karttureita kaupunkiin ja takasin. Periaatteessa en eksynyt kertaakaan! Oon edelleen tästä kerrasta niin ylpeä, etten halua pilata sitä pakahtavaa tunnetta eksymällä tai tappamalla jotakuta viatonta jenkkiä seuraavalla yrittämällä. Joten päätin lähettää lyhyen viestin avuliaalle kauppiaalle, että odotan huomiseen, koska silloin mulla ei ole autoa käytettävissä ja olen ”pakotettu” käyttämään bussia. Tämän lähetettyäni alkoi jo itseäänkin naurattaa oma omituisuus ja liikennekammo, joten viiden minuutin silmien pyörittelyn jälkeen kapusin (uhka)rohkeasti monsterin koppiin ja köröttelin keskustaan. En eksynyt. Otin kartturin ja koiran mukaan.

Nyt kuuntelen miehistä poran käymistä keittiössä ja odotan että pääsen ripustamaan Marin uudet mekot ikkunoihin. Kyllä tästäkin toimistosta koti kyhätään, pala palalta. Jotenkin uskon että niitä asennevammoja syntyy samaa tahtia kuin ideoitakin. Maassa maan tavalla. Ihka uus motto jota aion noudattaa. Periaatteessa.